Entäs jos olisi vaan pikkuisen ilkeä?
Sellainen semi-vastarannan kiiski, joka ohi lentäessään näyttäisi näkymätöntä keskisormea.
Apinoisi vähän?
Ei palauttaisi päiväkodin lomakyselyitä ajallaan, hoitoajoista puhumattakaan.
Möisi nettikirppiksellä tavaroita, joiden pesu jäisi ostajalle, pölyt mukaan lukien.
Löisi faktoja tiskiin somen Puskaradiossa ihan vaan siksi, koska tietää kaikesta kaiken.
Jättäisi osallistumatta kerta toisensa jälkeen mihinkään rahankeruutalkoisiin lapsensa harrastuksen/luokkaretken hyväksi, koska kyllä muut tekee ne hommat.
Ja jos oikein radikaaliksi heittäytyisi, niin veisi vaivihkaa käytetyn patjan pahvin kierrätyspisteelle.
Ei mitään isoja juttuja. Pieniä piikkejä muille arjen sankareille, joille kirjastolainan muistutus saa aikaan tunnontuskia.
Mutta kiusa se on pienikin kiusa.
Mitä siitä ilkeyden ilosta sitten saa itselleen? Hyvä kysymys?
Ja miksi tahtoisi olla edes pikkuisen ilkeä? Miksi leikitellä koko kuviolla edes ajatuksen tasolla, jos sellaisen toteuttamisessa ei ole mitään järkeä.
Ehkä juuri siksi.
Kun ei ole mitään järkeä. Olisi vaan ja tekisi. Ihan piruuttaan.
Rikkoisi omia kaavojaan ja yhteisön näkymättömiä normeja ja hiljaisia sopimuksia.
Ihan vaan siksi, kun liian moni muu tekee niin.
Ei välitä muista, pistää vaan crocsia toisen eteen ja nauraa partaansa.
Njääh.
Tämä Apina saattaa kalistella tiettyjen kangistuneiden kaavojen kaltereita, mutta palauttaa lomakyselyt ajallaan, toimii neittikirppiksillä vain ostajan roolissa, ei huutele liikoja Puskaradiossa, osallistuu auliisti talkoisiin ja sen käytetyn patjan säilöö varaston nurkassa seuraavat 15v "jos sitä vaikka joskus tarvitsee".
Tylsä? Ehkä.
Minulle lopulta riittää radikalisoituminen vain blogiin kirjattuna villinä kuvitelmana, jotta voin hyvällä omalla tunnolla kallistaa pääni tyynyyn päivän päätteeksi.
Faktaa vai fiktiota? Tai ehkäpä se jäljittämätön veteen piirretty viiva, jota joku voi jäädä jopa kaipaamaan.
Taidan syödä banaanin.